No tulipa tuosta eilisestä postauksesta oikein valitusvirsi. Minä kun muka olen niin rauhallinen ja kärsivällinen luonne vaan siitä huolimatta uskonpuute vaivaa aika-ajoin. Lupaan etten enää valita. Olenpahan vaikka kirjoittamatta senkin aikaa ja mökötän vain itsekseni, niin.

Kävimme äsken hautausmaalla. Ei ei, en minä sentään niin masentunut ole. Kävimme viemässä syyskukat isän haudalle kun oli/on niin kaunis ilma. Minua on aina viehättänyt hautausmaiden hiljainen ja rauhallinen tunnelma. Sinne on kätkettynä tuhansia tarinoita.


Tämä on vanha hautausmaa maaseudun rauhassa. Vanhoja puisia hautaristeja ei ole säästynyt kuin muutama kappale eikä ole kovin vanhoja kiviäkään kuin muutama. Ainakin täällä päin lienee ollut yleisempää puisten muistomerkin käyttö. Ala oleva kuva on ehkä vuodelta 1928. Pieni poika on isäni. Hän on äitinsä ja tätiensä kans mummonsa haudalla. Siinä vieressä on nyt myös isän paikka.




Aurinkoisia, lämpöisiä syyspäiviä itsekullekin.